Hedelmä vai terska? Terhon kaksi merkitysavaruutta.

Uuden kulttuuriministerimme ideat taitelijayrittäjyyden vahvistamisesta ovat saaneet Von Gibberishillä innostuneen vastaanoton. Samposta voi tulla nimensä veroinen “ihmeellinen, rikkauksia tekevä mylly”, tai ainakin sen varaan me täällä von Gibberishillä laskemme!

Kulttuuriministeri tavoittelee myös toisenlaista muutosta Suomen taidemaailmaan. Kansallisromantiikan innoittama Terho toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa, että “taiteen pitää olla kosketuksissa kansalaisiin” ja “että valtion pitää erityisesti tukea ”suomalaista, länsimaalaista tapaa” tehdä kulttuuria ja taidetta”. “Kansalaisilla” Terho viitannee ns. taviksiin, ja niitä palleroitahan me täällä von Gibberishillä rakastamme yli kaiken. Mikä sitten on “suomalainen, länsimaalainen tapa tehdä taidetta”? Erityisesti on mietittävä, onko tuo pilkku sanojen “suomalainen” ja “länsimainen” välissä erottava vaiko yhdistävä? Entä onko se absoluuttinen vai suhteellinen (eli ovatko lisäpilkut mahdollisia ja sitä myötä myös lisäelementit)?

Paneutuaksemme tähän kysymykseen meidän on lähdettävä kulttuuriministerimme sukunimestä. Kuten etunimi kertoo taiteilijayrittäjyyden tarjoamasta potentiaalista, niin sukunimi kertoo mahdollisesti jotain kansallisuuspyrkimyksestä taiteen tukemisessa. Sanasta terho voimme muodostaa etymologisesti kaksi ajatussuuntausta: saksalaisen ja englantilaisen.

Saksan kielen sana Eichel tarkoittaa suomeksi sekä terhoa että terskaa. Mahdollisesti myös suomenkielinen sana “terska” tulee “terhosta”, tai kenties päin vastoin. Ilmiselvää kuitenkin on, että jokin niitä yhdistää. Terhohan näyttää ihan terskalta. Kuten tiedetään, terska on miehen ruumiin herkin alue, joka kevyesti kosketeltuna tuottaa mielihyvää, mutta ärsyyntyy helposti kovassa käsittelyssä. Terskainen kansallisuusaate herättää siis helposti aggressioita ja suojautumisreaktion: herkän kansalliselimen päälle vedetään huppu, jolloin se sulkeutuu itseensä. Terska välttelee kosketusta kaikkeen muuhun paitsi kevyesti mielihyvää tuottaviin objekteihin.

Terskan kautta leviävät myös sukupuolitaudit. Tiedämme taannoisen Kanava-lehdessä julkaistun esseen perusteella, että Terho on ainakin aiemmin ollut huolissaan mm. ihmisrotujen leviämisistä. Terska päätyy siis eristäytymään maailmasta, sillä se ajattelee suojautuvansa kontaminaatiolta. Saksalaisen terho/terska-tulkinnan kontekstissa kulttuuriministerin ilmaisussa käyttämä pilkku on siis erotteleva ja absoluuttinen.

Toinen vaihtoehto on englantilainen tulkinta terhosta. Englanninkielen sana acorn juontuu vanhan englannin sanasta “æcer”, joka tarkoitti avomaata tai viljelystarkoitukseen valmisteltua maata. Sana acorn kantaa merkitystä “avoimen tai rajaamattoman maan hedelmä” (engl. “fruit of the open or unenclosed land”). Terho viittaa silloin niihin hedelmiin, joita ihmisen toiminta tuottaa, kun hänelle annetaan avomaata. Englantilaisessa tulkinnassa pilkku on yhdistävä ja suhteellinen. Tämä voi kuulostaa kommunistiselta haaveilulta, mutta älkäämme tuomitko sitä suoralta kädeltä.

Me Von Gibberishillä emme nimittäin ennustele, kumpi näkemys mahdollisesti voittaa. Tämän täysin puolueettoman analyysin tarkoitus on ainoastaan auttaa meitä luomaan taidemaailmalle uusi toimintastrategia erilaisia tulevaisuuden skenaarioita ajatellen. Sillä muutoksesta selviävät parhaiten ne, jotka osaavat ennakoida.

-Evert Derb Scwarz

Advertisements

Taide ja -ksi-tuleminen

Kikka esitteli viisi taiteen nykytrendiä aiemmassa postauksessa. Kuratoristina koen ristiriitaisia tuntemuksia trendikarttojen äärellä. En siksi, että vastustaisin trendiajattelua taiteessa. Trendit ovat faktat, siksi on turha kiistää niiden mielekkyys.

Sen sijaan ristiriitaista on se, että sillä hetkellä, kun trendit kirjataan kaikkien näkyville, ne lakkaavat olemasta trendejä. Kuten neohegeliläinen fenomenologi sanoisi: trendiä määrittää tuleminen, ei oleminen; nimenomaan näkyväksi tuleminen, ei näkyvänä oleminen. Tuo -ksi erottelee primaire-avantgardistit tavanomaisista avantgardisteista. Siinä missä avantgardistit ajattelevat -nä-olemista – siis jonkin olemista jonain, esimerkiksi pinkin olemista värinä taideteoksessa juuri tällä hetkellä – primaire-avantgardistit ajattelevat -ksi-tulemista – siis joksikin tulemista joksikin, tällä hetkellä esimerkiksi pinkin tulemista läpikuultavaksi. (Enempää en voi sanoa, sillä tuleminen on vielä kesken.)

VonGibberish_ArtTrends_Pink_Avantagarde
Pinkki taideteos (primaire?)avantgardistin päässä.

Tietysti avantgardisti on aina parempi kuin arrièregardisti, joka vasta luettuaan artikkelin tajuaa näiden asioiden olevan muodissa. Avantgardisti tietää muodista, mutta ei ajattele siitä eteenpäin. Kikan listan hyödyllisyys vaihtelee gardistien tason mukaisesti:

Arrièregardistit saavat hetkeksi otteen kärrystä, jonka kyydistä he ovat pudonneet. Kyytiin he eivät pääse, mutta voivat sentään raahautua kärryn perässä joitain minuutteja.

Avantgardistit saavat mielihyvää siitä, että heidän omat teoksensa ja ajatuksensa tunnustetaan. He saavat kokea, että ovat olleet luomassa jotain uutta maailmaan. Se on tietenkin harha, mutta väliäkö sillä.

Primaire-avantgardistit voivat puolestaan todeta, että asiat ovat nytkähtäneet eteenpäin. Preesensistä tulee imperfektiä, läsnäolosta poissaoloa. Trendilista on kuin kuolinilmoitus,  jossa luetellaan keskuudestamme poistuvat ilmiöt. Hautoja kaivetaan jo.

-Evert Derb Scwarz

Kuusitaiteen toinen aalto

Vuonna 2015 Damien Hirst kohautti joulukuusella, johon hän oli ripustanut saksia, neuloja, lääkepurkkeja sekä jonkinlaisia naivistisia pillerisuurennoksia. Teos oli omiaan osoittamaan, kuinka taiteen suuretkin nimet taantuvat, kun saavat liian suuren menestyksen liian varhain. Meillä Gallery von Gibberishissä sen sijaan nähtiin vuoden 2016 joulun kunniaksi kolme kuusiteosta, jotka saavat Hirstin vulgäärin provokaation tutisemaan häpeäitkusta. Koska me Gallery von Gibberishillä arvostamme joulun henkeä – antamista ja ottamista – ja halusimme tuoda esiin hyväntahtoisuutemme, teokset huutokaupattiin Norjan kuninkaallisille.

Continue reading “Kuusitaiteen toinen aalto”

Taidetta ei-vielä-taiteilijoille

Joseph Beuys tokaisi kuuluisasti “Jokainen on taiteilija”. Tietenkin hän liioitteli. Kuten jalkapuoli kääpiö häviäisi Usain Boltille sadan metrin pyrähdyksellä vaikka kuinka harjoittelisi, niin samalla tavalla kenestä tahansa lehmän teurastajasta ei voi tulla uutta Damien Hirstiä. Mutta tähän sääntöön on poikkeus: julkkikset! Kuka tahansa julkkis voi ryhtyä taiteilijaksi. Beuysia mukaillen julistan: “Jokainen julkimo on taiteilija”.

Continue reading “Taidetta ei-vielä-taiteilijoille”

Light Upon Us: Representing the Irrepresentable

Gallery von Gibberishin uutuusnäyttely Light Upon Us: Representing the Irrepresentable on kerännyt ylistäviä arvioita. Von Gibberishin ydinhenkilöille omistetuista teoksista välittyy paitsi kohteiden syvä inhimillisyys ja viisaus myös itse taiteilijoiden ennakkoluulottomuus ja avantgardistisuus. Koska kaikki halukkaat eivät päässeet ihailemaan teoksia, suostuin kirjoittamaan muutaman sanasen näistä nykytaiteen jalokivistä.

Continue reading “Light Upon Us: Representing the Irrepresentable”

Jeu en banlieue

Minä rakastan tavallista kansaa. Kyllä. Tavallisia ihmisiä. Taviksia. Niitä korealaisilla autoilla Tokmanniin ajavia, Juhla Mokkaa juovia ja Valio Edamia syöviä palleroita.

Kulttuuriväkeä syytetään toistuvasti elitismistä, vaikka eivätkö juuri taiteilijat ole teoksillaan tuoneet näkyviin sen, miten kapitalistinen hegemonia jyrää pahaa-aavistamattoman kansan? Taide on näyttänyt, miten vallan tekniikat orjuuttavat ihmiset, vaikka nämä luulisivat olevansa vapaita ostaessaan uusimman Samsungin aivopesukoneen (tarkoitan tietenkin televisiota) tai matkustaessaan Rodokselle lepuuttamaan työn muotoon pakottamia mieliään. Vapaus, sitä on vain taiteen äärellä, ja siksi taide on pienen ihmisen puolella!

Continue reading “Jeu en banlieue”